Tilinpäätös, tai kuinka kaikki vasta alkaa

Haluan vielä tulla kertomaan tänne miten kaikessa sitten loppujen lopuksi kävi.

Meistä tuli elokuussa suloisen poikavauvan vanhemmat. Toinen IVF-kierros tehtiin ICSI:nä, ja siitä tuoresiirrosta (sinä päivänä oli hurja lumimyräkkä) pikkuheppu tarrasi kyytiin kiinni.

En uskaltanut tehdä raskausaikana juuri mitään hankintoja vauvaelämää varten, kun en kertakaikkiaan uskaltanut uskoa koko asiaan ennenkuin näkisin, että heppunen todella tulee tähän maailmaan, hengissä.

Vaikea kuvailla niitä tunteita joita synnytys ja uuden perheenjäsenen saapuminen aiheuttaa - klassisesti on kai vain todettava, että ne on itse koettava. Tavallaan kai myös armollista on, että mikäli niitä ei koskaan koe (omasta valinnasta tai siitä huolimatta), ei tiedä mitä se olisi voinut olla.

Edelleen kuitenkin tuntuu, että se lapsettoman identiteetti on minussa ja jää minuun. Saa jäädä, kaikkihan tapahtui ja kerran oli todellisuutta.

Hei hei, ja hyvää jatkoa

Lukijat ja satunnaiset kulkijat, tämä Tädistä äidiksi? -tarinani kertominen päättyy tähän. Vaikka aikeeni olivat vilpittömät, olen tietämättäni loukannut puolisoani pitämällä tätä blogia. Koska en halua aiheuttaa hänelle enempää mielipahaa, lopetan blogini.

Teen sen haikein mielin.

Halusin paitsi lukea muiden kokemuksia, myös jakaa omiani.

Halusin tallettaa johonkin tämän taipaleen, jonka pituudesta tai pinnanmuodoista ei ole tietoa.

Halusin kirjoittaa ajatuksiani ylös, jotta saisin niitä vähän parempaan järjestykseen.

Halusin kipata näitä ajatuksiani jonnekin, missä ne eivät uuvuta miestäni, eivätkä ystäviäni, jotka eivät ole samassa elämäntilanteessa.

Halusin paikan, johon voisin ilman läheisten tuomitsemisen pelkoa kirjoittaa asioista, joita ei ehkä pitäisi kirjoittaa, tai edes ajatella.

Sain "hyvän tekosyyn" kirjoittaa kaikesta muustakin, kaikesta iloisesta, hauskasta, kummallisesta, synkästäkin.

Halusin kirjoittaa. Halusin mahdollisuuden kirjoittaa. Olen pitkään halunnut kirjoittaa mutta koska olen laiska, en ole saanut sitä aikaan. Tämä blogi sai minut kirjoittamaan - harvakseltaan, mutta silti. Olen pitänyt kokemuksesta.

Toivoin varovasti saavani vertaistukea, ja sain. Kiitokset kaikille kommentteja jättäneille siitä. Toivon teille kaikkea hyvää, voimia, ja vauvoja.

- Minnemonne.

Suru on elämän merkki

Kun sinuun sattuu, [...] kun olet menettänyt jotakin - tai jonkun - se saa sinut surulliseksi, eikö vain? Joskus muutos on hyvästä ja joskus se vain itkettää sinua. Nuorena on vaikea uskoa tuskaan tai menetykseen. Mutta suru on elämän merkki. Kuolleet eivät sure.

Jason Goodwin: Janitsaaripuu

Meille mahoille

Päivän Fingerpori:



Jostain käsittämättömästä syystä, täysin riippumatta tuosta Fingerporista, Hesari nostattaa verenpainettani. Luulin tilanneeni yhden kuukauden pätkän viikonloppuhesaria, mutta uutta vaan puskee, taas tänäänkin.

En ehdi lukea sitä kuin aikaisintaan päivän viiveellä, keittiönpöydällä kasvaa lehtivuori.

Save the drama for your mama

Tuollainen t-paita käveli tänään naapurikauppakeskuksessa vastaan. Tai oikeammin hoikka varhaisteinipoika t-paidan sisällä. Paita päällään. Niin. 

Ultrassa näkyi yksi follikkeli vasemmalla puolella, oikealla ei mitään mainittavaa. Meinasin olla pettynyt (olin odottanut vähintään tiuta kummallekin puolelle), mutta lääkäri oli eleettömään tapaansa ilmeisesti ihan tyytyväinen tilanteeseen. Huomisesta alkaen sitten kuulemma tositoimiin.

Illalla sitten suorin apteekkiin ostamaan Pregnyliä sen ainokaisen munasolun irrotusta varten, mutta sitäpä ei ollutkaan apteekin hyllyssä, eikä toimittajallakaan kuulemma kahteen viikkoon. Tuijotin farmaseuttia, en epäuskoisena koska olin netistä lukenut Pregnylin toimitusvaikeuksista (tosin tämän muistin vasta siinä tiskillä), mutta muutoin neuvottomana. Farmaseutti sitten aikoi soittaa lähellä olevaan toiseen apteekkiin (eri ketjuakin käsittääkseni), ja siinä odotellessani ehdin jo miettiä että lähdenkö kaahaamaan ydinkeskustaan Pregnylin perässä, vai soittelenko ensin sinne ja tänne ja tuonne ja yritän paikallistaa kallisarvoiset ampullit... Naapurissa oli kolme annosta, joista kaksi oli varattu jo, ja kolmannen farmaseutti pyysi varaamaan minulle. Kiittelin lähtiessäni vuolaasti päiväni ja kiertoni pelastamisesta. Hienoa, että tuollaista asiakaspalvelua saa nyky-Suomessa. Hienoa että tuollaisia ihmisiä on. Hän olisi voinut vain kohauttaa olkiaan, nostaa silmälasejaan ja todeta, että _ei ole_.

Kädet täristen sitten pistin ja varoin loiskuttamasta liuosta ympäri keittiötä.

Ei ollut tylsä tämäkään tiistai.

Munakennoelämä

Tasan eivät käy onnen ja aineenvaihdunnan lahjat. Siinä missä minä olen aina kamppaillut ylipainon kanssa ja joudun (olen aina joutunut, ja tulen aina joutumaan) kyttäämään mitä suuhuni pistän ja milloin, mieheni voi syödä vaikka kaksi banaanimunkkia päivässä ilman että tuntuu tai näkyy missään. Haukkasin äsken toisesta niistä.

Ilman päivittäisiä banaanimunkkejakin on alavatsaan kertynyt hyvä rehevä makkara pistää Menopuria. Mielessäni lapsettomuushoidot kulminoituvat hormonien pistämiseen, ja nyt olen siinä vaiheessa. Tuntuu osittain jotenkin uskomattomalta. Homma sinänsä sujuu yhtä kätevästi kuin aikanaan siskontytön vaipanvaihto aluksi, eli ei ollenkaan kätevästi. Suurimman osan norjalaisesta mummonpissasta eristetystä tökötistä olen saanut ihon alle tuikattua, joskin olen murehtinut lasipulloon jääneitä tai ruiskun nenästä ilmaan roiskahtaneita nanomillilitroja, että onko niillä merkitystä, meneekö koko homma nyt myttyyn.

Ei tunnu fyysisesti kovinkaan erityiseltä, ehkä on vähän turvonnut olo mutta normaalien kiertotuntemusten rajoissa. Perjantaiaamuna taas ultraääneen kurkistamaan mikä on munakennojen tilanne. En tiedä voiko lääkäri laittaa nusukieltoon jos siellä kypsyykin liikaa munasoluja? Mies pelkää viitosia.

Positiivinen kokemus - kystapunktio

Arkeni rytmiin kuuluu nykyään olennaisena osana paikallisjunan odottaminen kirpeässä aamussa ja gynekologinen ultraääni. Samoissa merkeissä alkoi tämäkin viikko. Vaikka olisin voinut vannoa eilen tunteneeni kystan puhjenneen oikeasta munasarjasta (ja luoja tietää että yritin katalysoida sitä kaikella mahdollisella paitsi tasajalkaa hyppimisellä, tietäen ettei oikeasti ole mitään mitä voisin asian eteen tehdä...) siellä se koko komeudessaan pojotti. Sen sijaan että sukkahousut kädessä myttyyn puristettuna kävelin alistuneena toimenpidehuoneeseen olisi mieli tehnyt karata klinikalta ja jättää mies selittämään tilannetta lääkärille.

Mies siis tuli mukaan pitelemään kädestä. Sanoin lääkärille, että jännittää. Lääkäri vain kysyi, että jännitänkö verikokeen ottamista? "Tämä ei ole sen kummempaa."

Eikä se ollut!!! Hädin tuskin tunsin, kun neula meni perille. Hieman jotain etäisen ikävää tuntemusta tuli siitä, kun neula otettiin pois. Lääkärin mentyä takaisin vastaanottohuoneeseen hoitaja esitteli saalista (parikymmentä milliä nestettä), mies pyöritteli silmiään.

Lääkäri suositteli välttämään Kaiken Maailman Palstojen lukemista. Ne ovat (ne ovat!) pullollaan kauhutarinoita. Lääkärin arvion mukaan jotkut jopa viivyttelevät tutkimuksiin ja hoitoihin hakeutumista (tai jättävät tulematta), koska tarinoita luettuaan pelkäävät niin paljon. En edes väitä, että kaikilla kaikki toimenpiteet menevät sujuvasti ja kivuttomasti (ei itsellänikään ole mennyt). Väitän kuitenkin, että kaikilla ei tutkimuspöydällä roisku veri ja kyyneleet. Tasapuolisuuden nimissä olisi kiva lukea niitäkin tarinoita enemmän.

Tiesittekö muuten, että lääkäri näkee piparin kautta pulssinne? 129 oli itsellä mittarissa tänään!