Ehdonalainen

En aio kirjoittaa tässä siitä, miten lapsettomuus tuntuu tuomiolta, vaikka niin tietysti voisi ajatella. Sen sijaan huomasin eilen toden teolla, miten lapsen hankkimisen yrittäminen (huom. ei hankkiminen vaan hankkimisen yrittäminen) sitoo ihmistä kuten ehdonalainen sitoo ihmistä ehdonalaisen valvojaan (ainakin telkkarissa). Sitoo sekä aikaan (ovulaatio -> yhdyntöjä) että paikkaan (ovulaatio -> samalla paikkakunnalla puolison kanssa eikä kumpikaan esim. työmatkalla jotta voi olla yhdyntöjä) ja myöskin henkilöihin (luonnollisesti puoliso, myös laboratoriohenkilökunta ja hedelmällisyyslääkäri).

Kävin siis eilen ultrauttamassa alakertaani, ja munarakkuloitahan siellä möllötti kuten asiaan pitäisi kuulua. Siinä sitten keskusteltiin lääkärin kanssa ovulaation testaamisesta, ja kuten jo tiesinkin, seitsemäntenä päivänä ovulaation jälkeen täytyisi käydä sekä jälleen ultrattavana (tsekataan, että ovulaatio todella näyttää tapahtuneen) sekä verikokeessa (progesteroni, muistaakseni). "Siinähän on se pääsiäinen, että sattuuko se nyt sitten menemään ennen vai jälkeen pyhien - riippuu siitä sun ovulaatiosta." sanoi lääkäri. Voi helkkari, enhän ole edes maassa pääsiäisenä!

Viime keväästä lähtien olen luullut tottuneeni ainaiseen kalenterin syynäämiseen ja työmatkojen sumplimiseen, mutta nyt kun tutkimukset on aloitettu, tämä kalenterin menemistensä säätäminen on noussut ihan uudelle tasolle. Vähän päästä täytyy "ilmoittautua" joko miehelleen tai lääkärilleen.

Lääkärin suosituksesta ostin Clearblue-ovuulatiotestejä, ja aamulla siellä jo hymynaama möllötti. Mutta että oikeasti: järkyttävä mötikkä muovi- ja ongelmajätettä, ja vielä tuo hymynaama kaupanpäällisiksi... No joo, ovulaatio toki on iloinen asia. Pakkauksessakin oli optimistisesti vauvan kuva.



Normaalisti olen testannut Sofin testeillä, ja kun piruuttaan kokeilin niin vain haalean testiviivan sain tänään.

Lääkärin ohjeiden mukaan jatkan testaamista kunnes hymynaama ruudusta häviää. Ehdin siis joka tapauksessa käydä ultrassa ennen reissua. Which is nice.

Ich bin ein Berliner

Olisinkin... Siis ei, vaan blogini sai tunnustuksen -

Sen antoi Entä jos ei? -blogin Odotellen.

"Liebster tarkoittaa “rakkain” tai “rakastettu”, mutta se voi tarkoittaa myös suosikkia. Liebster palkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille joilla on alle 200 seuraajaa."

Ja minullahan todellakin on alle 200 seuraajaa - hei vain, te kaikki kolme :)

Jemmaan tämän saamani tunnustuksen ja laitan sitä eteenpäin hieman myöhemmin. (Onko se tunnustuksen väärinkäyttöä? Olen bloginoviisi, sekä aktiivisen lukijan että kirjoittajan ominaisuudessa...)

Kiitos, Odotellen!

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi sen sinulle.
2. Valitse viisi suosikkiblogiasi (joilla siis alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Kopioi ja liitä palkinto blogiisi.
4. Toivo, että ihmiset joille lähetit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikkiblogilleen! 

Tasan eivät käy

Julkkisten vauvauutisia taas pukkaa. Vappu Pimiä, Kiinteistökuningatar Kaisa. Olen kateellinen siitä, miten joillakin nämä asiat vaikuttavat tapahtuvan kuin itsestään (tietenkään kaikkia taustoja en tiedä). Rakkaustarina, avioliitto, vauva. Ihanaa. En oikein muista olenko itse rehellisesti aiemmin olettanut, että raskaaksi tulemisen kanssa minulla ei olisi mitään ongelmia? Aivan kuin en edes olisi, koska lapsettomuus jostakin syystä ei täydellisenä järkytyksenä ja yllätyksenä tullut. Tietenkin salaa koko ajan oli toivonut, että tulosta syntyisi pian, kun yrittämään on alettu. Toisin kävi.

Kun ihmisten elämästä kerrotaan julkisuudessa (oli se sitten Satuhäät-sarjassa tv:ssä tai jossakin naistenlehdessä juttu jonkun pariskunnan elämäntaipaleesta ylipäätään) "esikoinen ilmoitti tulostaan" pian tai "morsian huomasikin yllätyksekseen olevansa raskaana". Ihmisillä ei tunnu olevan elämässä ollenkaan tätä raskaaksi tulemisen yrittämisen vaihetta. Tutun tuttu naureskeli, kun heillä kolmas lapsi sai alkunsa vasta kolmannesta kierrosta!

Naiset siirtyvät suoraan siihen vaiheeseen kun ollaan raskaana, ja mietitään elämää sitten, kun vauva on tullut maailmaan (kuten Kaisa Liskikin yllälinkatussa jutussa). Olin ystävättären kanssa keskustassa kahvilassa, ja viereisessä pöydässä istui ensimmäistä lastaan odottava noin kolmikymppinen nainen ystävättärensä kanssa. Kuuntelin keskustelua toisella korvalla ja hauskasti moni juttu liittyi numeroihin: vauvan synnyttyä nainen ei aikonut juuttua vauva-arkeen, vaan aikoi pitää kiinni tavastaan käydä ratsastamassa kuusi kertaa viikossa. Vauvalle oli myöskin mietitty nimeä - olivat sopineet miehensä kanssa, että kumpikin miettii viisi nimivaihtoehtoa.

Olen itsekin hyvä suunnittelemaan asioita etukäteen (liian hyvä - se on myös taakka ja yritän opetella siitä pois) ja mikäli tulen raskaaksi ajan varmasti sekä itseni että lähipiirin hulluuden partaalle vauva-arkea suunnitellessani. Se vain tuntuu nyt niin älyttömän kaukaiselta asialta enkä sitä pohdi. En ole vielä edes lähtötelineissä, kaikki on aivan auki. Edessä yhtä voimakkaana (tai himmenänä?) siintää sekä lapsiperheen että kahden aikuisen perheen tulevaisuus.

Huomenna lääkäri katsoo siintääkö munasarjoissani munarakkula vai ei.

Ihana kahvi eli miten palasin elävien kirjoihin

Tapani mukaan hienoista liioittelua ilmassa - en nyt NIIN kipeä ollut. Mutta olinpahan jossakin käsittämättömäsä kurkkutaudissa viitisen päivää, ja koska tänään teki taas kahvia mieli sitten keskiviikon, julistan taudin selän jos ei katkenneeksi niin nyrjähtäneeksi ainakin.

Mieleen tuli, miten helppoa on lapsettomalla sairastaminen. Makasin sängyssä ja katselin leffoja, nukuin nukkumasta päästyäni, ja tuijotin kattoon, ilman mitään velvoitteita. No, kaupassa oli pakko käydä itse, koska mies sattui juuri olemaan työmatkalla.

Flunssa-mikälie-ylähengitystieinfektio ei hoitajan mukaan vaikuttanut näytteenottoon, kun kävin torstaina antamassa pari putkellista verta, "kierron kolmantena päivänä". Olen mielestäni aivan normaalilla järjellä varustettu ihminen, ja töissäni joutunut ihan oikeasti monimutkaisia abstrakteja asioita pyörittelemään, mutta punainen lanka meinaa oikeasti mennä piiloon tässä kuukautiskierron ja kropan toiminnan selvitystyössä. Käsittääkseni kyseessä siis on se aivan normaali proseduuri, kun sekä mieheltä että naiselta lapsettomuusepäilyn aluksi tutkitaan, ovatko paikat ja systeemit kunnossa. Sain lääkäriltä kaksi labralähetettä, sanallisen selostuksen, sekä kumpaankin lähetteeseen kryptisen post it -lapun (lääketehtaan sponsoroiman, tietenkin) siitä, mitä milloinkin tapahtuu. And I heard bla bla bla. Missä vika? Siinäkö, etten ole vauvafoorumeilla pyörinyt taikka muutoin Internetissä surfannut enkä siis tunne ns. lähtöjään mitä tutkimuksissa tarkalleen tapahtuu? En tilaa naistenlehtiä mutten myöskään Journal of Reproduction and Infertilityä.

Haluaisin yhden A4 arkin, jossa lukee pääpiirteittäin mitä oletettavasti tapahtuu kierron minäkin päivänä - menenkö labraan, varaanko ajan ultraääneen, soittaako minulle joku (lääkäri, hoitaja), soitanko itse jollekulle (kenelle), minkä lapun kiikutan mihin, testin X tuloksen ollessa positiivinen toimitaan seuraavaksi näin-ja-näin, mikäli tulos negatiivinen, toimitaan toisin.

"Mikäli olet epävarma, soita hoitajalle numeroon 123 45678."

Ja minä siis todellakin rrrrrakastan kahvia.

Projektin vaihe kaksi

Koska omillamme ei saada toivottua tulosta aikaiseksi (lue: pullaa uuniin), otetaan huomenna ensimmäinen askel kohti järeämpiä keinoja - aamuvarhain (todellakin, nimittäin klo 7.20) suunnistamme Graviditakseen lääkärin vastaanotolle. Vertailin Graviditasta, Väestöliittoa ja Felicitasta, ja puolisumealla logiikalla päädyin ensiksimainittuun. Se sitten sopi miehellekin, joten sinne siis.

En nyt ole aivan varma kuuluuko ensikäyntiin ultraäänitutkimus, mutta olen päättänyt, että ultratessaan lääkäri löytää yllätyksekseen kohdustani pienenpienen kuplan ja toteaa, että olenkin raskaana! Tätä väitettäni ei varsinaisesti tue minkään valtakunnan raskausoireet tai muut tuntemukset, olenpahan vain päättänyt näin.

Sain eilen illalla myöhään ystävältäni viestin, jossa hän kysyi (keskusteltuaan asiasta aikuisen tyttärensä kanssa) että haluanko lapsiperheen arjen. Kuulemma jotkut mainitsevat sen syyksi vapaaehtoiseen lapsettomuuteen - eivät halua lapsiperheen arkea.

Hyvä kysymys.

En ole koskaan ajatellut ideaalitilanteen olevan se, että olen kotona kahden vaippaikäisen kanssa, mies on työmatkalla, ja yksi kerrallaan (itsestäni alkaen) kaikki sairastuvat oksennustautiin. Ehkä se ei niin hehkeää ole sekään normaalimpi (?) tilanne, että väsyneenä työpäivän jälkeen hikikarpalot toppatakin sisällä valuen raahaan ruuhkaisessa ruokakaupassa nälkäänsä kiljuvia alamittaisia ja yritän kuumeisesti miettiä että mitä tänään laitetaan ruoaksi, ja ai niin, unohdin jo eilen illalla märät pyykit koneeseen.

Mitä nyt olen tuttavapiirin ja oman perheen kolmikymppisiä vanhempia seurannut, ei pikkulapsiperheen elämä ole mitään herkkua läheskään koko aikaa. Miksi sitten ihmiset hankkivat lapsia? Kai siinä on joku "gain" oltava sen "painin" lisäksi? Väitän, ettei itselläni todellakaan ole ruusunpunainen kuva lapsiperheen arjesta. Jotenkin olen asennoitunut niin, että jos ja kun niitä lapsia haluaa, on se savotta käytävä läpi ja sillä siisti.

"Jos haluis vittuilla ni sanois [...] et tervetuloa vaan murrosikä ;) "