Projektin vaihe kaksi

Koska omillamme ei saada toivottua tulosta aikaiseksi (lue: pullaa uuniin), otetaan huomenna ensimmäinen askel kohti järeämpiä keinoja - aamuvarhain (todellakin, nimittäin klo 7.20) suunnistamme Graviditakseen lääkärin vastaanotolle. Vertailin Graviditasta, Väestöliittoa ja Felicitasta, ja puolisumealla logiikalla päädyin ensiksimainittuun. Se sitten sopi miehellekin, joten sinne siis.

En nyt ole aivan varma kuuluuko ensikäyntiin ultraäänitutkimus, mutta olen päättänyt, että ultratessaan lääkäri löytää yllätyksekseen kohdustani pienenpienen kuplan ja toteaa, että olenkin raskaana! Tätä väitettäni ei varsinaisesti tue minkään valtakunnan raskausoireet tai muut tuntemukset, olenpahan vain päättänyt näin.

Sain eilen illalla myöhään ystävältäni viestin, jossa hän kysyi (keskusteltuaan asiasta aikuisen tyttärensä kanssa) että haluanko lapsiperheen arjen. Kuulemma jotkut mainitsevat sen syyksi vapaaehtoiseen lapsettomuuteen - eivät halua lapsiperheen arkea.

Hyvä kysymys.

En ole koskaan ajatellut ideaalitilanteen olevan se, että olen kotona kahden vaippaikäisen kanssa, mies on työmatkalla, ja yksi kerrallaan (itsestäni alkaen) kaikki sairastuvat oksennustautiin. Ehkä se ei niin hehkeää ole sekään normaalimpi (?) tilanne, että väsyneenä työpäivän jälkeen hikikarpalot toppatakin sisällä valuen raahaan ruuhkaisessa ruokakaupassa nälkäänsä kiljuvia alamittaisia ja yritän kuumeisesti miettiä että mitä tänään laitetaan ruoaksi, ja ai niin, unohdin jo eilen illalla märät pyykit koneeseen.

Mitä nyt olen tuttavapiirin ja oman perheen kolmikymppisiä vanhempia seurannut, ei pikkulapsiperheen elämä ole mitään herkkua läheskään koko aikaa. Miksi sitten ihmiset hankkivat lapsia? Kai siinä on joku "gain" oltava sen "painin" lisäksi? Väitän, ettei itselläni todellakaan ole ruusunpunainen kuva lapsiperheen arjesta. Jotenkin olen asennoitunut niin, että jos ja kun niitä lapsia haluaa, on se savotta käytävä läpi ja sillä siisti.

"Jos haluis vittuilla ni sanois [...] et tervetuloa vaan murrosikä ;) "