Hei hei, ja hyvää jatkoa

Lukijat ja satunnaiset kulkijat, tämä Tädistä äidiksi? -tarinani kertominen päättyy tähän. Vaikka aikeeni olivat vilpittömät, olen tietämättäni loukannut puolisoani pitämällä tätä blogia. Koska en halua aiheuttaa hänelle enempää mielipahaa, lopetan blogini.

Teen sen haikein mielin.

Halusin paitsi lukea muiden kokemuksia, myös jakaa omiani.

Halusin tallettaa johonkin tämän taipaleen, jonka pituudesta tai pinnanmuodoista ei ole tietoa.

Halusin kirjoittaa ajatuksiani ylös, jotta saisin niitä vähän parempaan järjestykseen.

Halusin kipata näitä ajatuksiani jonnekin, missä ne eivät uuvuta miestäni, eivätkä ystäviäni, jotka eivät ole samassa elämäntilanteessa.

Halusin paikan, johon voisin ilman läheisten tuomitsemisen pelkoa kirjoittaa asioista, joita ei ehkä pitäisi kirjoittaa, tai edes ajatella.

Sain "hyvän tekosyyn" kirjoittaa kaikesta muustakin, kaikesta iloisesta, hauskasta, kummallisesta, synkästäkin.

Halusin kirjoittaa. Halusin mahdollisuuden kirjoittaa. Olen pitkään halunnut kirjoittaa mutta koska olen laiska, en ole saanut sitä aikaan. Tämä blogi sai minut kirjoittamaan - harvakseltaan, mutta silti. Olen pitänyt kokemuksesta.

Toivoin varovasti saavani vertaistukea, ja sain. Kiitokset kaikille kommentteja jättäneille siitä. Toivon teille kaikkea hyvää, voimia, ja vauvoja.

- Minnemonne.

Suru on elämän merkki

Kun sinuun sattuu, [...] kun olet menettänyt jotakin - tai jonkun - se saa sinut surulliseksi, eikö vain? Joskus muutos on hyvästä ja joskus se vain itkettää sinua. Nuorena on vaikea uskoa tuskaan tai menetykseen. Mutta suru on elämän merkki. Kuolleet eivät sure.

Jason Goodwin: Janitsaaripuu

Save the drama for your mama

Tuollainen t-paita käveli tänään naapurikauppakeskuksessa vastaan. Tai oikeammin hoikka varhaisteinipoika t-paidan sisällä. Paita päällään. Niin. 

Ultrassa näkyi yksi follikkeli vasemmalla puolella, oikealla ei mitään mainittavaa. Meinasin olla pettynyt (olin odottanut vähintään tiuta kummallekin puolelle), mutta lääkäri oli eleettömään tapaansa ilmeisesti ihan tyytyväinen tilanteeseen. Huomisesta alkaen sitten kuulemma tositoimiin.

Illalla sitten suorin apteekkiin ostamaan Pregnyliä sen ainokaisen munasolun irrotusta varten, mutta sitäpä ei ollutkaan apteekin hyllyssä, eikä toimittajallakaan kuulemma kahteen viikkoon. Tuijotin farmaseuttia, en epäuskoisena koska olin netistä lukenut Pregnylin toimitusvaikeuksista (tosin tämän muistin vasta siinä tiskillä), mutta muutoin neuvottomana. Farmaseutti sitten aikoi soittaa lähellä olevaan toiseen apteekkiin (eri ketjuakin käsittääkseni), ja siinä odotellessani ehdin jo miettiä että lähdenkö kaahaamaan ydinkeskustaan Pregnylin perässä, vai soittelenko ensin sinne ja tänne ja tuonne ja yritän paikallistaa kallisarvoiset ampullit... Naapurissa oli kolme annosta, joista kaksi oli varattu jo, ja kolmannen farmaseutti pyysi varaamaan minulle. Kiittelin lähtiessäni vuolaasti päiväni ja kiertoni pelastamisesta. Hienoa, että tuollaista asiakaspalvelua saa nyky-Suomessa. Hienoa että tuollaisia ihmisiä on. Hän olisi voinut vain kohauttaa olkiaan, nostaa silmälasejaan ja todeta, että _ei ole_.

Kädet täristen sitten pistin ja varoin loiskuttamasta liuosta ympäri keittiötä.

Ei ollut tylsä tämäkään tiistai.

Positiivinen kokemus - kystapunktio

Arkeni rytmiin kuuluu nykyään olennaisena osana paikallisjunan odottaminen kirpeässä aamussa ja gynekologinen ultraääni. Samoissa merkeissä alkoi tämäkin viikko. Vaikka olisin voinut vannoa eilen tunteneeni kystan puhjenneen oikeasta munasarjasta (ja luoja tietää että yritin katalysoida sitä kaikella mahdollisella paitsi tasajalkaa hyppimisellä, tietäen ettei oikeasti ole mitään mitä voisin asian eteen tehdä...) siellä se koko komeudessaan pojotti. Sen sijaan että sukkahousut kädessä myttyyn puristettuna kävelin alistuneena toimenpidehuoneeseen olisi mieli tehnyt karata klinikalta ja jättää mies selittämään tilannetta lääkärille.

Mies siis tuli mukaan pitelemään kädestä. Sanoin lääkärille, että jännittää. Lääkäri vain kysyi, että jännitänkö verikokeen ottamista? "Tämä ei ole sen kummempaa."

Eikä se ollut!!! Hädin tuskin tunsin, kun neula meni perille. Hieman jotain etäisen ikävää tuntemusta tuli siitä, kun neula otettiin pois. Lääkärin mentyä takaisin vastaanottohuoneeseen hoitaja esitteli saalista (parikymmentä milliä nestettä), mies pyöritteli silmiään.

Lääkäri suositteli välttämään Kaiken Maailman Palstojen lukemista. Ne ovat (ne ovat!) pullollaan kauhutarinoita. Lääkärin arvion mukaan jotkut jopa viivyttelevät tutkimuksiin ja hoitoihin hakeutumista (tai jättävät tulematta), koska tarinoita luettuaan pelkäävät niin paljon. En edes väitä, että kaikilla kaikki toimenpiteet menevät sujuvasti ja kivuttomasti (ei itsellänikään ole mennyt). Väitän kuitenkin, että kaikilla ei tutkimuspöydällä roisku veri ja kyyneleet. Tasapuolisuuden nimissä olisi kiva lukea niitäkin tarinoita enemmän.

Tiesittekö muuten, että lääkäri näkee piparin kautta pulssinne? 129 oli itsellä mittarissa tänään!

Steel Follicles

Sitten kun lopetan - oikeasti, ei leikisti kuten viime syksyksi - tämän powerpointin ja excelin pusertamisen perustan räkäpunkkia soittavan tyttöbändin, sen nimi tulee olemaan Steel Follicles. Eli lapsettomuudellamme taitaa toistaiseksi olla syy tai ainakin välitilinpäätös - minulla on teräksiset munarakkulat. Kierto menee muuten ihan ok, mutta nyt tarkkailujaksolla (ja viime syksynä todistetusti ainakin kerran) munarakkula ei vain puhkea. Olen aina luullut että minulla on polykystiset munasarjat, mutta ne ovatkin monokystiset; en tiedä onko sellaista diagnoosia mutta tämä on kohtalon ivaa.

Olen ollut siinä käsityksessä, että perinteinen polku näissä hommissa kulkee pikkuhiljaa muutaman inseminaatiokierroksen jälkeen koeputkihedelmöitykseen, mutta meidän tapauksessamme siirrytään suoraan liigaan, HC-osastolle: koska munarakkulat eivät pallukoistaan pääse pihalle, ne otetaan sieltä pihalle.

(Kävin pari kauhukokemusta jo lukemassa munasolujen keräämisestä, taisi se aukiolotutkimus olla aivan piknikkiä verrattuna munasolujen korjuuseen. Mutta, yritän tässä vaiheessa olla murehtimatta sitä.)

Olen hienoisessa ällistyksen tilassa koko asiasta. Varmastikin olin salaa toivonut, että sinne asti tällä hoitopolulla ei koskaan tarvitsisi mennä.

Lääkäri tuntuu etenevän tässä vaiheessa kuin juna, raskaus tähtäimessä. Ensitapaamisella (jossa mies oli mukana) sovittiin hänen ehdotuksestaan, että ensin tutkitaan kummankin tilanne, sitten tarkkaillaan meikäläisen kiertoa, ja sitten keskustellaan yhdessä kuinka edetään. Sen jälkeen ei ole tullutkaan minkäänlaista "tämä-ja-tämä on nyt tilanne, miten haluatte edetä?" -vaihetta, vaan ultraääniaikaa seuraa ultraääniaika, hormonikoetta hormonikoe, ja maanantaista lähtien ruvetaan piikittämään tavaraa mahamakkaraan ja kultivoimaan munasoluja. Onko oletus, että ilman muuta kaikille osapuolille - esim. töiden ja reissujen osalta, ja jo periaatepäätöksen osalta herranjumala, tässä on uudesta ihmiselämästä ja olemassaolevien myllertämisestä kysymys - sopii, että kesäkuussa täräytetään nahkayksiöön asukas (ainakin yritetään)???? Tulinko helmikuussa antaneeksi klinikalle luottokorttini numeron, ja sain vastineeksi rannekkeen jolla nyt pääsen todellakin kaikkiin laitteisiin?

Elämäsi paras päätös?

Facebook, Facebook, ja sen kohdennetut mainokset:

Jepjep.

Harkitsen asiaa sitten, kun (olisiko pitänyt kirjottaa jos?) pääsee itse tästä lapsettomat-kategoriasta muualle.

Kehollinen kaimani Christina Hendricks

Tässä alkaa kehittyä ekspertiksi (lue: pakkomielteiseksi) vartalonsa tuntemuksien kuulostelussa ja analysoinnissa. Ovulaation aikaan ja sen jälkeen pidätän hengitystä joka kerta kun alavatsalla tuntuu jotain, tai vaikka ei tunnukaan. Pääasiassa yritän olla ajattelematta koko asiaa, mutta tällä viikolla, maanantaisen Pregnyl-piikin jälkeen odottamalla odotin, että hoksaanko ovulaation. Vastaavanlaisia tunto(harho)ja on sitten ollut ilmassa pitkin viikkoa vaikka ei kai enää edes pitäisi, joten ehkäpä kuvittelen koko jutun (tai ainakin puolet).

Yritän saada itseni keskittymään työntekoon ja kaikkeen muuhun jotten ajattelisi tätä projektia ja stressaisin asiasta mahdollisimman vähän. Jälleen en ole kartalla siitä mikä kierron päivä on, joten osittain kai olen onnistunut? Maanantaina pitänee laskea sekin kohdilleen, koska olen menossa progesteronitestiin ja ultraääneen tsekkaamaan, onko Pregnyl tepsinyt ja mitä kuuluu munasarjoille.

Ihme kyllä sitä näköjään alkaa turtua siihen jatkuvaan tutkimuspöydälle kiipeämiseen. Alakerta paljaaksi, rapisevan paperin päälle, valot pois, sondi pelipaikoille. Ja nyt kun mietin, lääkäri kertoilee tilanteesta aina täsmälleen samaan, viipyilevään tyyliinsä riippumatta siitä, mitä siellä näkyy. Mieluummin itse katson Mad Meniä teräväpiirtona rekka-auton kokoisesta telkkarista kuin arvailen rakeisesta ruudusta oman kohtuni limakalvon millimetrimääriä.

Ilmeisestikin Pregnylistä johtuen rinnat ovat olleet tällä viikolla arat, ja ne tuntuvat suurilta.

Tästä tuli juuri sellainen postaus joita alunperin aioin välttää viimeiseen asti. Liikaa yksityiskohtia ja liikaa sanaa 'ovulaatio'. No, näitä olen viimepäivinä miettinyt, ja tässä sitä nyt on, Internetissä.

"Saa huutaa jos se auttaa."

Onpa taas töitä tekevällä muka kiire. Ja väsy. Ja täytyy totutella tähän Normaalien Ihmisten rytmiin, että sunnuntaita seuraa maanantai, ja se tarkoittaa uutta työviikkoa.

Selvisin aukiolotutkimuksesta hengissä. Meinasin kyllä juosta karkuun kun lääkäri johdatti oman vastaanottohuoneensa sijasta toimenpidehuoneeseen, joka minusta näytti leikkaussalilta, vereltä ja skalpellilta. Vielä kun paikalle tupsahti hoitaja olin aivan varma että hän on paikalla joko ojentelemassa lääkärille erinäisiä kidutusinstrumentteja, tai vaihtoehtoisesti pitelemässä minua väkivalloin makuullani tutkimuspöydällä.

Sanoin suoraan että minua (todella kivuliaasta kierukan asettamisesta johtuen) pelottaa tosi paljon, jonka jälkeen sekä hoitaja että lääkäri minua yhteen ääneen rauhoittelivat. Kuulemma varsinaista terävää kipua ei välttämättä pitäisi tuntua. Hoitaja myös sanoi, että hän tulee pitämään tarvittaessa kädestä. Ehdin ajatella että heh-heh, en sentään nyt kädestä pitäjää tarvitse, mutta hetkeä myöhemmin upotin kyllä kynteni hoitajan kämmenlihaan sen verran napakasti, että ensimmäisestä tuntemusaallosta selvittyäni rupesin hokemaan hänelle pahoitteluja.

En todellakaan kyennyt seuraamaan monitorista mitä tapahtuu, vaikka hoitaja niin suorastaan kehotti tekemään, tuijotin kattoon ja yritin olla kiemurtelematta ja puuskuttamatta ja vaikertamatta (kovin paljoa ainakaan).  Paineen tunnetta ja paskan marjat - kyllä minä sitä aivan rehelliseksi kivuksi sanoisin. Tuntui suoraan sanoen vittumaiselta, mutta en huutanut kurkku suorana kuten kierukanlaitossa tein.

Munanjohtimet olivat auki eikä mitään poikkeavaa näkynyt, eli seuraavaksi kytätään taas ovulatsioonia.

Olin koko loppupäivän aivan järkyttävän helpottunut ja hyväntuulinen. Ja kyllä, ostin töihin mennessä aika helkkarin ison latten.

Käännekohtien päivä

Ei "projektissa" mutta muutoin elämässä.

Ensinnäkin, sain äidiltäni puhelun - hänen äitinsä oli löytynyt kuolleena. Emme olleet mummoni kanssa mitenkään erityisen läheisiä, mutta hän oli mukava ihminen, ja no, mummoni. Koen enimmäkseen helpotusta siksi, että hän kuoli äkillisesti kotiinsa, kunnioitettavassa iässä. Olen sitä toista ääripäätä tässä seurannut isänäitini tapauksessa, ja se on kyllä raastavaa: toinen mummoni on vanhainkodissa pahasti Alzheimerin taudin kourissa, vaikka fyysisesti onkin vielä hyvässä kunnossa. En juttele todellakaan usein vieraiden ihmisten kanssa, mutta tänään keskustelin eräässä kahvilassa pitkään 85-vuotiaan rouvan kanssa siitä, mitä on hyvä vanhuus.

Toisekseen, kävin allekirjoittamassa työsopimuksen uusista töistä. En ole voinut olla miettimättä sitä, että entä jos tulen raskaaksi ja vietän ison osan neljän kuukauden koeajastani oksentaen ja sairaslomalla... Ehkä se on vain toiveajattelua?

Tuli muuten kiire aamulla, harvoin (onneksi) epäonnistun aamutoimissani (tai oikeastaan heräämisen ajoituksessa) näin pahasti. Meikkasin Graviditaksen vessassa ja Sokoksen sovituskopissa loput. Kun en siis halunnut mennä sörnäisläisestä ojasta sohjon alta nousseen näköisenä allekirjoittamaan työsopimusta.

Voisin jaaritella tämänaamuisesta lääkärikäynnistä ja ovarioideni tilasta pitkät pätkät mutta jätän sen nyt väliin.

Tasan eivät käy

Julkkisten vauvauutisia taas pukkaa. Vappu Pimiä, Kiinteistökuningatar Kaisa. Olen kateellinen siitä, miten joillakin nämä asiat vaikuttavat tapahtuvan kuin itsestään (tietenkään kaikkia taustoja en tiedä). Rakkaustarina, avioliitto, vauva. Ihanaa. En oikein muista olenko itse rehellisesti aiemmin olettanut, että raskaaksi tulemisen kanssa minulla ei olisi mitään ongelmia? Aivan kuin en edes olisi, koska lapsettomuus jostakin syystä ei täydellisenä järkytyksenä ja yllätyksenä tullut. Tietenkin salaa koko ajan oli toivonut, että tulosta syntyisi pian, kun yrittämään on alettu. Toisin kävi.

Kun ihmisten elämästä kerrotaan julkisuudessa (oli se sitten Satuhäät-sarjassa tv:ssä tai jossakin naistenlehdessä juttu jonkun pariskunnan elämäntaipaleesta ylipäätään) "esikoinen ilmoitti tulostaan" pian tai "morsian huomasikin yllätyksekseen olevansa raskaana". Ihmisillä ei tunnu olevan elämässä ollenkaan tätä raskaaksi tulemisen yrittämisen vaihetta. Tutun tuttu naureskeli, kun heillä kolmas lapsi sai alkunsa vasta kolmannesta kierrosta!

Naiset siirtyvät suoraan siihen vaiheeseen kun ollaan raskaana, ja mietitään elämää sitten, kun vauva on tullut maailmaan (kuten Kaisa Liskikin yllälinkatussa jutussa). Olin ystävättären kanssa keskustassa kahvilassa, ja viereisessä pöydässä istui ensimmäistä lastaan odottava noin kolmikymppinen nainen ystävättärensä kanssa. Kuuntelin keskustelua toisella korvalla ja hauskasti moni juttu liittyi numeroihin: vauvan synnyttyä nainen ei aikonut juuttua vauva-arkeen, vaan aikoi pitää kiinni tavastaan käydä ratsastamassa kuusi kertaa viikossa. Vauvalle oli myöskin mietitty nimeä - olivat sopineet miehensä kanssa, että kumpikin miettii viisi nimivaihtoehtoa.

Olen itsekin hyvä suunnittelemaan asioita etukäteen (liian hyvä - se on myös taakka ja yritän opetella siitä pois) ja mikäli tulen raskaaksi ajan varmasti sekä itseni että lähipiirin hulluuden partaalle vauva-arkea suunnitellessani. Se vain tuntuu nyt niin älyttömän kaukaiselta asialta enkä sitä pohdi. En ole vielä edes lähtötelineissä, kaikki on aivan auki. Edessä yhtä voimakkaana (tai himmenänä?) siintää sekä lapsiperheen että kahden aikuisen perheen tulevaisuus.

Huomenna lääkäri katsoo siintääkö munasarjoissani munarakkula vai ei.

Naapuriin meni

Haikara siis - Ruotsiin syntyi pikkuprinsessa. Täten liityn niihin miljardeihin tästä aihepiiristä blogia pitäviin, jotka ovat kyseiseen perhetapahtumaan viitanneet... Kun Victoria meni naimisiin taisin miettiä, kumpihan tulee ensiksi raskaaksi, minä vaiko hän (on minua puoli vuotta vanhempi). En kerennyt samaan kelkkaan, en.

Katsoin Ruutu.fi:stä ohjelmaa, ja tämmöinen mainos pullahti selaimeen:

Vastaus kysymykseen - EOS.

Marras

Ei ole enää marras- vaan tammikuu. Keho kuitenkin edelleen on marras, maho, telakalla, hibernoi.

Kaiken liikenevän aikansa (ja nyt sitä on) saa menemään kalenterin tutkimiseen, päivien ja kiertonsa laskemiseen, kehontuntemusten tarkkailuun ja kuulosteluun, puhumattakaan vauvafoorumeilla surffailusta (joskin jälkimmäistä olen yrittänyt lähinnä vältellä).

Jostain syystä voin hyvin usein pahoin, siis olen huonovointinen, ilman että sillä on (näköjään) raskauden kanssa mitään tekemistä.

En muista teinkö aikanaan periaatepäätöksen pysyä tässä blogissa yksityiskohtaisista taudin- ja muista kuvista kaukana, sekä ravintolisien ja vitamiinien ja lääkkeiden listaamisita, mutta mainittakoon sen verran, että reilu kuukausi sitten sain gynekologilta Teroluteja VAIHDEVUOSIOIREIDEN HOITOON (työterveyslääkärikäyntiin liittyvästä erikoislääkärin konsultaatiosta oli kyse, joten jotain kai siihen piti laittaa vaikka lääkärille suoraan kerroin, että yritämme lasta).

Eli kymmenen kuukauden luomulapsenteon jälkeen olemme medikalisaation polulla - "Teroja" (olen huvittuneena, hämmästyneenä ja joskus epätietoisuuteen jääneenä lukenut foorumikeskusteluja ja kokonaista omaa sanastoaan joka tähän lapsentekoasiaan näköjään liittyy) on jäljellä vielä kahdeksi kierroksi.

Kuukauden päästä voin (saan? joudun?) tituleeraamaan meitä lapsettomuudesta kärsiviksi.