Hei hei, ja hyvää jatkoa

Lukijat ja satunnaiset kulkijat, tämä Tädistä äidiksi? -tarinani kertominen päättyy tähän. Vaikka aikeeni olivat vilpittömät, olen tietämättäni loukannut puolisoani pitämällä tätä blogia. Koska en halua aiheuttaa hänelle enempää mielipahaa, lopetan blogini.

Teen sen haikein mielin.

Halusin paitsi lukea muiden kokemuksia, myös jakaa omiani.

Halusin tallettaa johonkin tämän taipaleen, jonka pituudesta tai pinnanmuodoista ei ole tietoa.

Halusin kirjoittaa ajatuksiani ylös, jotta saisin niitä vähän parempaan järjestykseen.

Halusin kipata näitä ajatuksiani jonnekin, missä ne eivät uuvuta miestäni, eivätkä ystäviäni, jotka eivät ole samassa elämäntilanteessa.

Halusin paikan, johon voisin ilman läheisten tuomitsemisen pelkoa kirjoittaa asioista, joita ei ehkä pitäisi kirjoittaa, tai edes ajatella.

Sain "hyvän tekosyyn" kirjoittaa kaikesta muustakin, kaikesta iloisesta, hauskasta, kummallisesta, synkästäkin.

Halusin kirjoittaa. Halusin mahdollisuuden kirjoittaa. Olen pitkään halunnut kirjoittaa mutta koska olen laiska, en ole saanut sitä aikaan. Tämä blogi sai minut kirjoittamaan - harvakseltaan, mutta silti. Olen pitänyt kokemuksesta.

Toivoin varovasti saavani vertaistukea, ja sain. Kiitokset kaikille kommentteja jättäneille siitä. Toivon teille kaikkea hyvää, voimia, ja vauvoja.

- Minnemonne.

Suru on elämän merkki

Kun sinuun sattuu, [...] kun olet menettänyt jotakin - tai jonkun - se saa sinut surulliseksi, eikö vain? Joskus muutos on hyvästä ja joskus se vain itkettää sinua. Nuorena on vaikea uskoa tuskaan tai menetykseen. Mutta suru on elämän merkki. Kuolleet eivät sure.

Jason Goodwin: Janitsaaripuu

Meille mahoille

Päivän Fingerpori:



Jostain käsittämättömästä syystä, täysin riippumatta tuosta Fingerporista, Hesari nostattaa verenpainettani. Luulin tilanneeni yhden kuukauden pätkän viikonloppuhesaria, mutta uutta vaan puskee, taas tänäänkin.

En ehdi lukea sitä kuin aikaisintaan päivän viiveellä, keittiönpöydällä kasvaa lehtivuori.

Save the drama for your mama

Tuollainen t-paita käveli tänään naapurikauppakeskuksessa vastaan. Tai oikeammin hoikka varhaisteinipoika t-paidan sisällä. Paita päällään. Niin. 

Ultrassa näkyi yksi follikkeli vasemmalla puolella, oikealla ei mitään mainittavaa. Meinasin olla pettynyt (olin odottanut vähintään tiuta kummallekin puolelle), mutta lääkäri oli eleettömään tapaansa ilmeisesti ihan tyytyväinen tilanteeseen. Huomisesta alkaen sitten kuulemma tositoimiin.

Illalla sitten suorin apteekkiin ostamaan Pregnyliä sen ainokaisen munasolun irrotusta varten, mutta sitäpä ei ollutkaan apteekin hyllyssä, eikä toimittajallakaan kuulemma kahteen viikkoon. Tuijotin farmaseuttia, en epäuskoisena koska olin netistä lukenut Pregnylin toimitusvaikeuksista (tosin tämän muistin vasta siinä tiskillä), mutta muutoin neuvottomana. Farmaseutti sitten aikoi soittaa lähellä olevaan toiseen apteekkiin (eri ketjuakin käsittääkseni), ja siinä odotellessani ehdin jo miettiä että lähdenkö kaahaamaan ydinkeskustaan Pregnylin perässä, vai soittelenko ensin sinne ja tänne ja tuonne ja yritän paikallistaa kallisarvoiset ampullit... Naapurissa oli kolme annosta, joista kaksi oli varattu jo, ja kolmannen farmaseutti pyysi varaamaan minulle. Kiittelin lähtiessäni vuolaasti päiväni ja kiertoni pelastamisesta. Hienoa, että tuollaista asiakaspalvelua saa nyky-Suomessa. Hienoa että tuollaisia ihmisiä on. Hän olisi voinut vain kohauttaa olkiaan, nostaa silmälasejaan ja todeta, että _ei ole_.

Kädet täristen sitten pistin ja varoin loiskuttamasta liuosta ympäri keittiötä.

Ei ollut tylsä tämäkään tiistai.

Munakennoelämä

Tasan eivät käy onnen ja aineenvaihdunnan lahjat. Siinä missä minä olen aina kamppaillut ylipainon kanssa ja joudun (olen aina joutunut, ja tulen aina joutumaan) kyttäämään mitä suuhuni pistän ja milloin, mieheni voi syödä vaikka kaksi banaanimunkkia päivässä ilman että tuntuu tai näkyy missään. Haukkasin äsken toisesta niistä.

Ilman päivittäisiä banaanimunkkejakin on alavatsaan kertynyt hyvä rehevä makkara pistää Menopuria. Mielessäni lapsettomuushoidot kulminoituvat hormonien pistämiseen, ja nyt olen siinä vaiheessa. Tuntuu osittain jotenkin uskomattomalta. Homma sinänsä sujuu yhtä kätevästi kuin aikanaan siskontytön vaipanvaihto aluksi, eli ei ollenkaan kätevästi. Suurimman osan norjalaisesta mummonpissasta eristetystä tökötistä olen saanut ihon alle tuikattua, joskin olen murehtinut lasipulloon jääneitä tai ruiskun nenästä ilmaan roiskahtaneita nanomillilitroja, että onko niillä merkitystä, meneekö koko homma nyt myttyyn.

Ei tunnu fyysisesti kovinkaan erityiseltä, ehkä on vähän turvonnut olo mutta normaalien kiertotuntemusten rajoissa. Perjantaiaamuna taas ultraääneen kurkistamaan mikä on munakennojen tilanne. En tiedä voiko lääkäri laittaa nusukieltoon jos siellä kypsyykin liikaa munasoluja? Mies pelkää viitosia.

Positiivinen kokemus - kystapunktio

Arkeni rytmiin kuuluu nykyään olennaisena osana paikallisjunan odottaminen kirpeässä aamussa ja gynekologinen ultraääni. Samoissa merkeissä alkoi tämäkin viikko. Vaikka olisin voinut vannoa eilen tunteneeni kystan puhjenneen oikeasta munasarjasta (ja luoja tietää että yritin katalysoida sitä kaikella mahdollisella paitsi tasajalkaa hyppimisellä, tietäen ettei oikeasti ole mitään mitä voisin asian eteen tehdä...) siellä se koko komeudessaan pojotti. Sen sijaan että sukkahousut kädessä myttyyn puristettuna kävelin alistuneena toimenpidehuoneeseen olisi mieli tehnyt karata klinikalta ja jättää mies selittämään tilannetta lääkärille.

Mies siis tuli mukaan pitelemään kädestä. Sanoin lääkärille, että jännittää. Lääkäri vain kysyi, että jännitänkö verikokeen ottamista? "Tämä ei ole sen kummempaa."

Eikä se ollut!!! Hädin tuskin tunsin, kun neula meni perille. Hieman jotain etäisen ikävää tuntemusta tuli siitä, kun neula otettiin pois. Lääkärin mentyä takaisin vastaanottohuoneeseen hoitaja esitteli saalista (parikymmentä milliä nestettä), mies pyöritteli silmiään.

Lääkäri suositteli välttämään Kaiken Maailman Palstojen lukemista. Ne ovat (ne ovat!) pullollaan kauhutarinoita. Lääkärin arvion mukaan jotkut jopa viivyttelevät tutkimuksiin ja hoitoihin hakeutumista (tai jättävät tulematta), koska tarinoita luettuaan pelkäävät niin paljon. En edes väitä, että kaikilla kaikki toimenpiteet menevät sujuvasti ja kivuttomasti (ei itsellänikään ole mennyt). Väitän kuitenkin, että kaikilla ei tutkimuspöydällä roisku veri ja kyyneleet. Tasapuolisuuden nimissä olisi kiva lukea niitäkin tarinoita enemmän.

Tiesittekö muuten, että lääkäri näkee piparin kautta pulssinne? 129 oli itsellä mittarissa tänään!

Lapsettomien lauantai

Tänään vietetään lapsettomien lauantaita. Ennen tätä vuotta en ollut kuullutkaan koko päivästä, ja sitä kuitenkin on vietetty vajaat 20 vuotta.

Kuka on lapseton? Sosiaalisesti ja demografisesti olen lapseton - minulla ja meillä ei ole lapsia. Kärsinkö lapsettomuudesta lääketieteellisesti nyt, kun olemme yrittäneet hankkia lapsia, mutta tuloksetta? Vai koskeeko lapsettomuuden diagnoosi minua sitten, kun olemme yrittäneet ja vielä yrittäneet, ja (jos) alkaa näyttää selvältä, että lasta ei todellakaan tule? Laitanko itse mielessäni meidät sinne lapsettomien parien lokeroon jo nyt, vai pidänkö toiveikkaan tulokulman enkä ajattele meitä vielä lapsettomina - hoidot kun ovat hyvässä vauhdissa ja lääkäri vaikuttaa täysin optimistiselta?


************************

Tiedote 26.4.2012, julkaisuvapaa heti

Lapsettomien lauantaita vietetään 12.5.2012

Päivää on vietetty vuodesta 1994 lähtien. Simpukka-viikko järjestetään viidennen kerran. Viikon aikana on 12 tilaisuutta kahdeksalla eri paikkakunnalla. Teemapäivää viettämällä Lapsettomien yhdistys Simpukka ry haluaa muistuttaa, että vanhemmuus ei ole kaikille itsestään selvää ja ettei lapsiperhe ole ainoa perhemuoto.

Hedelmöityshoitojen aikainen tuki riittämätöntä

Joka viides pariskunta kohtaa tahattoman lapsettomuuden – sen, ettei toivottu raskaus ala vuoden kuluessa. Tulevaisuudessa lapsettomuuden arvellaan yleistyvän. Lapsettomuus koskettaa sekä miestä että naista. Tahattomasti lapsettomia voivat hedelmällisyyshäiriöisten lisäksi olla elämäntilannelapsettomat kuten sinkut tai ne, jotka joutuvat tahtomattaan siirtämään lapsitoivetta. On myös pariskuntia, joissa toinen toivoisi lasta ja toinen ei.

Tahaton lapsettomuus on psykososiaalinen ongelma, jota hoidetaan lääketieteen keinoin. Hedelmöityshoidoilla pystytään usein auttamaan raskauden alkuunsaamisessa, mutta ei lapsettomuuskokemuksesta selviämisessä. Hedelmöityshoitoja saaneista naisista 33 prosenttia ei ole saanut minkäänlaista psykologista tukea. 22 prosenttia oli saanut riittämätöntä tukea ja vain 45 % koki saaneensa riittävästi tukea, ilmenee Anna-Niina Yli-Kuhan väitöstutkimuksesta.

– Valtakunnallinen sosiaali- ja terveysalan eettinen neuvottelukunta Etene on ottanut kantaa, että hoitoon hakeutuville tulisi tarjota nykyistä enemmän tukea hoidon ja raskauden aikana ja myös tuen laatuun ja ammatillisuuteen tulisi kiinnittää huomiota, kertoo Simpukan puheenjohtaja Satu Taiveaho. – Toki Simpukka-yhdistyksen vertaistukijat tekevät erittäin arvokasta vapaaehtoistyötä, mutta vertaistuki ei yksin riitä. Hedelmöityshoitoihin olisi aina liitettävä mukaan myös ammattimainen psykososiaalinen tuki, Taiveaho summaa.

Ei kenenkään äiti – kertomuksia lapsettomuudesta

Lapsettomuudesta vaietaan usein. Simpukka-viikolla julkaistavassa Ei kenenkään äiti -kirjassa 15 rohkeaa naista ja miestä kertoo lapsettomuuskokemuksistaan. Kirja päästää kurkistamaan lapsettomien maailmaan: miltä tuntuu syntyä ilman kohtua, elää sinkkuna lasta toivoen, kokea toistuvia keskenmenoja, miettiä itsemurhaa, tulla adoptiovanhemmaksi tai päätyä elämään kaksin.
Kirjan on kustantanut Atena ja toimittanut Hanna Parviainen. Kirjan kirjoittajat ovat tavattavissa julkaisutilaisuudessa 8.5. Helsingissä sekä Lapsettomien lauantaina 12.5. Helsingissä ja Jyväskylässä.

Lisätietoja:
Toiminnanjohtaja Anne Lindfors, 040 1817 911, anne.lindfors@simpukka.info
Puheenjohtaja Satu Taiveaho, 040 5818105, satu.taiveaho@simpukka.info

www.simpukka.info

Lapsettomien yhdistys Simpukka ry on vuonna 1988 perustettu, Suomen ainoa tahattomasti lapsettomien kokemusasiantuntijayhdistys. Valtakunnallisella yhdistyksellä on 1600 jäsentä.
Vuonna 2012 teemana on Lapsettomana yhteiskunnassa.

Steel Follicles

Sitten kun lopetan - oikeasti, ei leikisti kuten viime syksyksi - tämän powerpointin ja excelin pusertamisen perustan räkäpunkkia soittavan tyttöbändin, sen nimi tulee olemaan Steel Follicles. Eli lapsettomuudellamme taitaa toistaiseksi olla syy tai ainakin välitilinpäätös - minulla on teräksiset munarakkulat. Kierto menee muuten ihan ok, mutta nyt tarkkailujaksolla (ja viime syksynä todistetusti ainakin kerran) munarakkula ei vain puhkea. Olen aina luullut että minulla on polykystiset munasarjat, mutta ne ovatkin monokystiset; en tiedä onko sellaista diagnoosia mutta tämä on kohtalon ivaa.

Olen ollut siinä käsityksessä, että perinteinen polku näissä hommissa kulkee pikkuhiljaa muutaman inseminaatiokierroksen jälkeen koeputkihedelmöitykseen, mutta meidän tapauksessamme siirrytään suoraan liigaan, HC-osastolle: koska munarakkulat eivät pallukoistaan pääse pihalle, ne otetaan sieltä pihalle.

(Kävin pari kauhukokemusta jo lukemassa munasolujen keräämisestä, taisi se aukiolotutkimus olla aivan piknikkiä verrattuna munasolujen korjuuseen. Mutta, yritän tässä vaiheessa olla murehtimatta sitä.)

Olen hienoisessa ällistyksen tilassa koko asiasta. Varmastikin olin salaa toivonut, että sinne asti tällä hoitopolulla ei koskaan tarvitsisi mennä.

Lääkäri tuntuu etenevän tässä vaiheessa kuin juna, raskaus tähtäimessä. Ensitapaamisella (jossa mies oli mukana) sovittiin hänen ehdotuksestaan, että ensin tutkitaan kummankin tilanne, sitten tarkkaillaan meikäläisen kiertoa, ja sitten keskustellaan yhdessä kuinka edetään. Sen jälkeen ei ole tullutkaan minkäänlaista "tämä-ja-tämä on nyt tilanne, miten haluatte edetä?" -vaihetta, vaan ultraääniaikaa seuraa ultraääniaika, hormonikoetta hormonikoe, ja maanantaista lähtien ruvetaan piikittämään tavaraa mahamakkaraan ja kultivoimaan munasoluja. Onko oletus, että ilman muuta kaikille osapuolille - esim. töiden ja reissujen osalta, ja jo periaatepäätöksen osalta herranjumala, tässä on uudesta ihmiselämästä ja olemassaolevien myllertämisestä kysymys - sopii, että kesäkuussa täräytetään nahkayksiöön asukas (ainakin yritetään)???? Tulinko helmikuussa antaneeksi klinikalle luottokorttini numeron, ja sain vastineeksi rannekkeen jolla nyt pääsen todellakin kaikkiin laitteisiin?

Elämäsi paras päätös?

Facebook, Facebook, ja sen kohdennetut mainokset:

Jepjep.

Harkitsen asiaa sitten, kun (olisiko pitänyt kirjottaa jos?) pääsee itse tästä lapsettomat-kategoriasta muualle.

Kehollinen kaimani Christina Hendricks

Tässä alkaa kehittyä ekspertiksi (lue: pakkomielteiseksi) vartalonsa tuntemuksien kuulostelussa ja analysoinnissa. Ovulaation aikaan ja sen jälkeen pidätän hengitystä joka kerta kun alavatsalla tuntuu jotain, tai vaikka ei tunnukaan. Pääasiassa yritän olla ajattelematta koko asiaa, mutta tällä viikolla, maanantaisen Pregnyl-piikin jälkeen odottamalla odotin, että hoksaanko ovulaation. Vastaavanlaisia tunto(harho)ja on sitten ollut ilmassa pitkin viikkoa vaikka ei kai enää edes pitäisi, joten ehkäpä kuvittelen koko jutun (tai ainakin puolet).

Yritän saada itseni keskittymään työntekoon ja kaikkeen muuhun jotten ajattelisi tätä projektia ja stressaisin asiasta mahdollisimman vähän. Jälleen en ole kartalla siitä mikä kierron päivä on, joten osittain kai olen onnistunut? Maanantaina pitänee laskea sekin kohdilleen, koska olen menossa progesteronitestiin ja ultraääneen tsekkaamaan, onko Pregnyl tepsinyt ja mitä kuuluu munasarjoille.

Ihme kyllä sitä näköjään alkaa turtua siihen jatkuvaan tutkimuspöydälle kiipeämiseen. Alakerta paljaaksi, rapisevan paperin päälle, valot pois, sondi pelipaikoille. Ja nyt kun mietin, lääkäri kertoilee tilanteesta aina täsmälleen samaan, viipyilevään tyyliinsä riippumatta siitä, mitä siellä näkyy. Mieluummin itse katson Mad Meniä teräväpiirtona rekka-auton kokoisesta telkkarista kuin arvailen rakeisesta ruudusta oman kohtuni limakalvon millimetrimääriä.

Ilmeisestikin Pregnylistä johtuen rinnat ovat olleet tällä viikolla arat, ja ne tuntuvat suurilta.

Tästä tuli juuri sellainen postaus joita alunperin aioin välttää viimeiseen asti. Liikaa yksityiskohtia ja liikaa sanaa 'ovulaatio'. No, näitä olen viimepäivinä miettinyt, ja tässä sitä nyt on, Internetissä.

Huono viineri ja muita ensimmäisen maailman ongelmia

On tehtävä johtopäätös, että kyllä tässä on aika hyväosainen ja onnellinen ja kaikki oikeastaan on hyvin. Olimme ystävien kanssa lounaalla ja ruokapöydän yli keskustellessamme teemaksi muodostui "First World Problems", eli ongelmat, jotka eivät oikeasti ole ongelmia, esimerkiksi:

- sen kerran kun syöt viinerin, se onkin huono tai maistuu muuten vain pahalle
- autosi konepellillä on linnunkakkaa
- saat surkean huonoa kahvia kauppatorilta ja aamusi menee sen takia pilalle
- kestohuulipunakaan ei pysy kun vetäiset lautasellisen penne arrabiataa

No niin, emme ole onnistuneet saamaan vielä lasta, mutta muuten kaikki on paremmin kuin hyvin. Perusasiat ovat kunnossa, and then some, aivan ilmeisestikin, kun tulee edes ottaneeksi seurassa esille jotakin yllämainitun kaltaista. "Joo tää on taas sarjassamme First World Problems, mutta eilen, kun..."

Olemme jokin aika sitten tehneet päätöksen kertoa suoraan lisääntymistilanteestamme, mikäli se jossakin yhteydessä luontevasti tulee puheeksi. En tarkoita, että järjestelmällisesti kaikille ystäville ja tuttaville ja työkavereille olisin julistamassa tilannetta, mutta jos lapsettomuusasiat tai vauva-asiat kohdallamme (taikka ihmetys siitä ettei jälkikasvua ole) nousevat esille. Tämä (lapsettomuustutkimukset ja mahdollisesti hoidot) on nyt meidän arkeamme, emmekä halua piilotella sitä. Toisaalta haluan tuoda esille sitä että kaikilla lapsensaanti ei tapahdu noin vain sormia napsauttamalla ja että toisenlaisiakin tarinoita on, ja toisaalta en halua kasata omaan elämääni ja parisuhteeni taakaksi mustaa mörköä jota täytyy salailla.

Pitäisi olla jo nukkumassa jotta jaksaa aamulla herätä aikaisin ja hankkiutua kahdeksaksi ultraääneen.

"Saa huutaa jos se auttaa."

Onpa taas töitä tekevällä muka kiire. Ja väsy. Ja täytyy totutella tähän Normaalien Ihmisten rytmiin, että sunnuntaita seuraa maanantai, ja se tarkoittaa uutta työviikkoa.

Selvisin aukiolotutkimuksesta hengissä. Meinasin kyllä juosta karkuun kun lääkäri johdatti oman vastaanottohuoneensa sijasta toimenpidehuoneeseen, joka minusta näytti leikkaussalilta, vereltä ja skalpellilta. Vielä kun paikalle tupsahti hoitaja olin aivan varma että hän on paikalla joko ojentelemassa lääkärille erinäisiä kidutusinstrumentteja, tai vaihtoehtoisesti pitelemässä minua väkivalloin makuullani tutkimuspöydällä.

Sanoin suoraan että minua (todella kivuliaasta kierukan asettamisesta johtuen) pelottaa tosi paljon, jonka jälkeen sekä hoitaja että lääkäri minua yhteen ääneen rauhoittelivat. Kuulemma varsinaista terävää kipua ei välttämättä pitäisi tuntua. Hoitaja myös sanoi, että hän tulee pitämään tarvittaessa kädestä. Ehdin ajatella että heh-heh, en sentään nyt kädestä pitäjää tarvitse, mutta hetkeä myöhemmin upotin kyllä kynteni hoitajan kämmenlihaan sen verran napakasti, että ensimmäisestä tuntemusaallosta selvittyäni rupesin hokemaan hänelle pahoitteluja.

En todellakaan kyennyt seuraamaan monitorista mitä tapahtuu, vaikka hoitaja niin suorastaan kehotti tekemään, tuijotin kattoon ja yritin olla kiemurtelematta ja puuskuttamatta ja vaikertamatta (kovin paljoa ainakaan).  Paineen tunnetta ja paskan marjat - kyllä minä sitä aivan rehelliseksi kivuksi sanoisin. Tuntui suoraan sanoen vittumaiselta, mutta en huutanut kurkku suorana kuten kierukanlaitossa tein.

Munanjohtimet olivat auki eikä mitään poikkeavaa näkynyt, eli seuraavaksi kytätään taas ovulatsioonia.

Olin koko loppupäivän aivan järkyttävän helpottunut ja hyväntuulinen. Ja kyllä, ostin töihin mennessä aika helkkarin ison latten.

"Knocked up 9 months ago"

Rumpali halusi ottaa tämän biisin bändin ohjelmistoon. Ja minähän lauloin. Pänni laulaa lapsenteosta, mutta lauloin silti.

Kaikki maailman ihmiset on kuulleet tuon viisun kiljoona kertaa ja samoin minä, mutta vasta nyt ajatuksella luin sen sanat. Hämärää meininkiä. Jätkä haluaa saattaa toisen naisen raskaaksi? Was?

Eli rumpalin vauvauutisia odotellessa.

Huomenna aamulla klo menen 9.00 munatorvien aukiolotutkimukseen. Jos sallin itseni juuttua ajattelemaan asiaa onnistun lietsomaan itseni aivan järkälemäiseen kauhupaniikkiin. En ole pitkään aikaan surffaillut ihmisten kokemuksia operaatiosta, en halua lukea enää yhtään "kipu oli niin kova että itkin" -tarinaa. Hormonikierukan laittaminen sattui helvetillisesti mutta vain lyhyen aikaa, pelkään että tuo toimitus sattuu helvetillisesti sen koko 15 minuuttia. Yritän ajatella että mieluummin tuohon kuin juurihoitoon. Mietin, että otanko iPodin mukaan että voin kuunnella jotain vain sen takia että saan muuta aistiärsykettä ja ajateltavaa, etten vain makaa siinä ketarat ojossa koko kroppa täydessä jännitystilassa ja odota milloin seuraavan kerran sattuu perkeleesti. Näin kun ei ole (vielä?) synnytyskivuista kokemusta niin ei osaa laittaa minkäänlaiseen skaalaan noita alakerran operointien tuskia...

Jos selviän toimenpiteestä yhtä sievästi kuin Odotellen omastaan ostan töihin mennessä itselleni maailman isoimman caffe latten.

"I would name her Rock 'n Roll."

Erään aikakauden loppu

Menemättä sen kummemmin yksityiskohtiin asian taustoista olen ollut nyt kymmenisen kuukautta vapaalla, oloneuvoksettarena, hengaillut. Viimeiset pari kuukautta olen ollut työttömänä työnhakijana, ja huomenna olen menossa sitten ensimmäistä päivää uusiin töihin. Olen nauttinut aivan kertakaikkisen täysin siemauksin tästä ajasta! Ehdin kypsähtää aika totaalisesti edellisiin töihini sekä edelliseen firmaan, ja tämä (tavallaan palkallinen) vapaa tuli kuin tilauksesta, ja olen nauttinut joka hetkestä. Kotona olosta, harrastamisesta, omaan ja miehen napaan tuijottamisesta. Samalla tajuan, että tämä on jotain semmoista joka ei toistu koskaan - jos saamme lapsen ei voi keskittyä vain aikuisten napoihin vaikka ei olisikaan töissä vaan äitiys-/hoitovapaalla, ja sitten joskus eläkkeellä (jos sinne asti selviää hengissä) ei ehkäpä ole tätä nuoruuden (?) energiaa nauttia vapaa-ajasta.

Heti alkajaisiksi pitää pyytää vapaata mummon hautajaisten takia. Ensimmäisellä työviikolla myös todennäköisesti joudun olemaan gynekologikäynnin takia poissa töistä. Saa nähdä mitä muita poissaoloja neljän kuukauden koeaikaan mahtuu - toivottavasti / toivottavasti ei raskauspahoinvoinnin takia?

Aamulla pitää muistaa soittaa kaksi puhelua. Lady Gagan Helsingin keikan liput tulevat myyntiin, ja toisekseen täytyy varata aika munatorvien aukiolotutkimukseen... Toista näistä tapauksista odotan suuremmalla innolla kuin toista, arvatkaa kumminka päin.

xatirB

Olin pari päivää siskon perheen luona. Ajelin siskon farmariautolla: joka kerta taustapeiliin katsoessa sieltä näkyi kaksi tyhjää lastenistuinta. Tuntui, että universumi kertakaikkiaan alleviivaa tilannetta.

Siskon nuorimmainen on juuri oppimaisillaan kävelemään. Keskimäärin kahdeksan askelta hän ottaa kerrallaan. Naamalle tulee aivan tietty "nyt aion kävellä" -hymy kun hän kömpii ensin huteraan seisoma-asentoon. Hoipunta päättyy kikatukseen ja syliin syöksymiseen. Kyllä meinasi rintaa raastaa.

Kuukautiset alkoivat tänään, ja jostain aivan käsittämättömästä syystä tunsin huojennusta. Siis huojennusta. Mitä helvettiä???

Käännekohtien päivä

Ei "projektissa" mutta muutoin elämässä.

Ensinnäkin, sain äidiltäni puhelun - hänen äitinsä oli löytynyt kuolleena. Emme olleet mummoni kanssa mitenkään erityisen läheisiä, mutta hän oli mukava ihminen, ja no, mummoni. Koen enimmäkseen helpotusta siksi, että hän kuoli äkillisesti kotiinsa, kunnioitettavassa iässä. Olen sitä toista ääripäätä tässä seurannut isänäitini tapauksessa, ja se on kyllä raastavaa: toinen mummoni on vanhainkodissa pahasti Alzheimerin taudin kourissa, vaikka fyysisesti onkin vielä hyvässä kunnossa. En juttele todellakaan usein vieraiden ihmisten kanssa, mutta tänään keskustelin eräässä kahvilassa pitkään 85-vuotiaan rouvan kanssa siitä, mitä on hyvä vanhuus.

Toisekseen, kävin allekirjoittamassa työsopimuksen uusista töistä. En ole voinut olla miettimättä sitä, että entä jos tulen raskaaksi ja vietän ison osan neljän kuukauden koeajastani oksentaen ja sairaslomalla... Ehkä se on vain toiveajattelua?

Tuli muuten kiire aamulla, harvoin (onneksi) epäonnistun aamutoimissani (tai oikeastaan heräämisen ajoituksessa) näin pahasti. Meikkasin Graviditaksen vessassa ja Sokoksen sovituskopissa loput. Kun en siis halunnut mennä sörnäisläisestä ojasta sohjon alta nousseen näköisenä allekirjoittamaan työsopimusta.

Voisin jaaritella tämänaamuisesta lääkärikäynnistä ja ovarioideni tilasta pitkät pätkät mutta jätän sen nyt väliin.

Miksei hymy hyydy?

Neljänä aamuna olen tuijottanut tuota hymyilevää naamaa ovulaatiotestin ikkunasta, yhä kasvavan epäuskon vallassa... Sain lääkäriltä ohjeen testata ovulaatiota kunnes saan negatiivisen tuloksen. Clearbluen testi kuulemma on hyvä, koska siinä ei ole tulkinnan varaa. Ensimmäisestä testipäivästä lähtien saan pelkkää positiivista, ja tänään sitten tein sen (virheen...), että surffailin siellä sun täällä etsimässä informaatiota useamman päivän LH-hormonipiikistä. Tähän asti olen luullut, että LH-piikki tulee yhtenä päivänä (siltä se kaikissa kaavioissa aina äkkisilmäyksellä näyttää), mutta lääkäri sanoi että joillakin testi näyttää positiivista kolmekin päivää peräkkäin.

Jotta tilanne menisi entistä sekavammaksi, en Sofin testeillä ole saanut ensimmäistäkään positiivista tulosta, kun olen siis koko ajan tässä rinnalla testannut niillä, vanhana tuttuna testimerkkinä.

Yksi mahdollinen selitys tuntuisi olevan, että kroppa yrittää saada munasolua vimmalla irti sieltä kolosestaan, mutta se ei irtoa, ja siksi LH-tasot pysyvät korkealla.

Koska ultrassa viime viikolla näkyi kummassakin munasarjassa hollilla olevia munarakkuloita, olen kohta aivan varma että olen ovuloinut peräkkäin kummastakin munasarjasta, siksi pitkä LH-piikki, ja siksipä kohta odotankin kaksosia. Jep.

Mitä raskautta yrittävät ja raskaana olevat tekivätkään ennen Ihmeellistä Internettiä? Varmaan käyttivät aikansa johonkin hyödylliseen ja/tai mukavampaan, stressasivat vähemmän, ja elivät elämäänsä.

Nyt täytyy keksiä jotakin muuta tekemistä ja ajattelemista. Kohta kävelen täällä ympyrää lämpömittari kainalossa.

Tunnetko Liisukan hei?

Puolitie kirjoitti blogissaan mielenkiintoisen pienen analyysin lastenohjelmien päähenkilöiden sukupuolijakaumasta. Sen lukeminen palautti jostain syystä mieleeni tämän oman taannoisen pohdintani suomalaisesta kansanluonteesta - vaikkakin menee aivan asian viereen sukupuolinäkökulman osalta, on samaa sarjaa tietynlaisen luutuneisuuden kanssa kuitenkin.

Omassa kotonani, siskontyttöni mummolassa, lauloin hänen kanssaan lastenlauluja vanhasta koulun laulukirjasta. Muiden muassa lauloimme tätä, omasta lapsuudestanikin tuttua kepeää rallia:

tunnetko Liisukan, hei
hän rantaan pyykkiä vei
vaan pyykki kuivunut ei
kun tuuli kaiken sen vei

Iloinen sävel, mutta mikä ankea tarina! Huomasin, että laulu on alunperin ruotsalainen, joten halusin lukea alkuperäisen sanoituksen tarkistaakseni, onko länsinaapurissa oltu aivan yhtä pessimistisissä tunnelmissa. Ei todellakaan. Ruotsalaiset laulavat Kalastajakujalla asuvasta Lotasta, jolla on söpö pieni ystävä, jonka kanssa kutsutaan tanssiin.


Känner du Lotta min vän
som bor i Fiskaregränd
hon har en söt liten vän
kom ska vi dansa  med den.

Suomen evankelisluterilainen kirkko tunnetusti on aina mönkinyt virsien tematiikassaan siellä, missä menee kaikkein huonoiten (perisynti painaa jo lähtöjään, ja kaikkialla on tuskaa, sielunvihollisen houkutuksia ja verikyyneleitä) mutta en ollut ajatellut sen ulottuneen maallisiinkin veisuihin, ja vieläpä lastenlauluihin.

Saadaanko tämä kantasuomalainen pessimismi edelleen äidinmaidosta? Takatalvikin tuli, väsyttää, ja tukka on huonosti.

Ehdonalainen

En aio kirjoittaa tässä siitä, miten lapsettomuus tuntuu tuomiolta, vaikka niin tietysti voisi ajatella. Sen sijaan huomasin eilen toden teolla, miten lapsen hankkimisen yrittäminen (huom. ei hankkiminen vaan hankkimisen yrittäminen) sitoo ihmistä kuten ehdonalainen sitoo ihmistä ehdonalaisen valvojaan (ainakin telkkarissa). Sitoo sekä aikaan (ovulaatio -> yhdyntöjä) että paikkaan (ovulaatio -> samalla paikkakunnalla puolison kanssa eikä kumpikaan esim. työmatkalla jotta voi olla yhdyntöjä) ja myöskin henkilöihin (luonnollisesti puoliso, myös laboratoriohenkilökunta ja hedelmällisyyslääkäri).

Kävin siis eilen ultrauttamassa alakertaani, ja munarakkuloitahan siellä möllötti kuten asiaan pitäisi kuulua. Siinä sitten keskusteltiin lääkärin kanssa ovulaation testaamisesta, ja kuten jo tiesinkin, seitsemäntenä päivänä ovulaation jälkeen täytyisi käydä sekä jälleen ultrattavana (tsekataan, että ovulaatio todella näyttää tapahtuneen) sekä verikokeessa (progesteroni, muistaakseni). "Siinähän on se pääsiäinen, että sattuuko se nyt sitten menemään ennen vai jälkeen pyhien - riippuu siitä sun ovulaatiosta." sanoi lääkäri. Voi helkkari, enhän ole edes maassa pääsiäisenä!

Viime keväästä lähtien olen luullut tottuneeni ainaiseen kalenterin syynäämiseen ja työmatkojen sumplimiseen, mutta nyt kun tutkimukset on aloitettu, tämä kalenterin menemistensä säätäminen on noussut ihan uudelle tasolle. Vähän päästä täytyy "ilmoittautua" joko miehelleen tai lääkärilleen.

Lääkärin suosituksesta ostin Clearblue-ovuulatiotestejä, ja aamulla siellä jo hymynaama möllötti. Mutta että oikeasti: järkyttävä mötikkä muovi- ja ongelmajätettä, ja vielä tuo hymynaama kaupanpäällisiksi... No joo, ovulaatio toki on iloinen asia. Pakkauksessakin oli optimistisesti vauvan kuva.



Normaalisti olen testannut Sofin testeillä, ja kun piruuttaan kokeilin niin vain haalean testiviivan sain tänään.

Lääkärin ohjeiden mukaan jatkan testaamista kunnes hymynaama ruudusta häviää. Ehdin siis joka tapauksessa käydä ultrassa ennen reissua. Which is nice.