Hei hei, ja hyvää jatkoa

Lukijat ja satunnaiset kulkijat, tämä Tädistä äidiksi? -tarinani kertominen päättyy tähän. Vaikka aikeeni olivat vilpittömät, olen tietämättäni loukannut puolisoani pitämällä tätä blogia. Koska en halua aiheuttaa hänelle enempää mielipahaa, lopetan blogini.

Teen sen haikein mielin.

Halusin paitsi lukea muiden kokemuksia, myös jakaa omiani.

Halusin tallettaa johonkin tämän taipaleen, jonka pituudesta tai pinnanmuodoista ei ole tietoa.

Halusin kirjoittaa ajatuksiani ylös, jotta saisin niitä vähän parempaan järjestykseen.

Halusin kipata näitä ajatuksiani jonnekin, missä ne eivät uuvuta miestäni, eivätkä ystäviäni, jotka eivät ole samassa elämäntilanteessa.

Halusin paikan, johon voisin ilman läheisten tuomitsemisen pelkoa kirjoittaa asioista, joita ei ehkä pitäisi kirjoittaa, tai edes ajatella.

Sain "hyvän tekosyyn" kirjoittaa kaikesta muustakin, kaikesta iloisesta, hauskasta, kummallisesta, synkästäkin.

Halusin kirjoittaa. Halusin mahdollisuuden kirjoittaa. Olen pitkään halunnut kirjoittaa mutta koska olen laiska, en ole saanut sitä aikaan. Tämä blogi sai minut kirjoittamaan - harvakseltaan, mutta silti. Olen pitänyt kokemuksesta.

Toivoin varovasti saavani vertaistukea, ja sain. Kiitokset kaikille kommentteja jättäneille siitä. Toivon teille kaikkea hyvää, voimia, ja vauvoja.

- Minnemonne.

Suru on elämän merkki

Kun sinuun sattuu, [...] kun olet menettänyt jotakin - tai jonkun - se saa sinut surulliseksi, eikö vain? Joskus muutos on hyvästä ja joskus se vain itkettää sinua. Nuorena on vaikea uskoa tuskaan tai menetykseen. Mutta suru on elämän merkki. Kuolleet eivät sure.

Jason Goodwin: Janitsaaripuu

Meille mahoille

Päivän Fingerpori:



Jostain käsittämättömästä syystä, täysin riippumatta tuosta Fingerporista, Hesari nostattaa verenpainettani. Luulin tilanneeni yhden kuukauden pätkän viikonloppuhesaria, mutta uutta vaan puskee, taas tänäänkin.

En ehdi lukea sitä kuin aikaisintaan päivän viiveellä, keittiönpöydällä kasvaa lehtivuori.

Erään aikakauden loppu

Menemättä sen kummemmin yksityiskohtiin asian taustoista olen ollut nyt kymmenisen kuukautta vapaalla, oloneuvoksettarena, hengaillut. Viimeiset pari kuukautta olen ollut työttömänä työnhakijana, ja huomenna olen menossa sitten ensimmäistä päivää uusiin töihin. Olen nauttinut aivan kertakaikkisen täysin siemauksin tästä ajasta! Ehdin kypsähtää aika totaalisesti edellisiin töihini sekä edelliseen firmaan, ja tämä (tavallaan palkallinen) vapaa tuli kuin tilauksesta, ja olen nauttinut joka hetkestä. Kotona olosta, harrastamisesta, omaan ja miehen napaan tuijottamisesta. Samalla tajuan, että tämä on jotain semmoista joka ei toistu koskaan - jos saamme lapsen ei voi keskittyä vain aikuisten napoihin vaikka ei olisikaan töissä vaan äitiys-/hoitovapaalla, ja sitten joskus eläkkeellä (jos sinne asti selviää hengissä) ei ehkäpä ole tätä nuoruuden (?) energiaa nauttia vapaa-ajasta.

Heti alkajaisiksi pitää pyytää vapaata mummon hautajaisten takia. Ensimmäisellä työviikolla myös todennäköisesti joudun olemaan gynekologikäynnin takia poissa töistä. Saa nähdä mitä muita poissaoloja neljän kuukauden koeaikaan mahtuu - toivottavasti / toivottavasti ei raskauspahoinvoinnin takia?

Aamulla pitää muistaa soittaa kaksi puhelua. Lady Gagan Helsingin keikan liput tulevat myyntiin, ja toisekseen täytyy varata aika munatorvien aukiolotutkimukseen... Toista näistä tapauksista odotan suuremmalla innolla kuin toista, arvatkaa kumminka päin.

Käännekohtien päivä

Ei "projektissa" mutta muutoin elämässä.

Ensinnäkin, sain äidiltäni puhelun - hänen äitinsä oli löytynyt kuolleena. Emme olleet mummoni kanssa mitenkään erityisen läheisiä, mutta hän oli mukava ihminen, ja no, mummoni. Koen enimmäkseen helpotusta siksi, että hän kuoli äkillisesti kotiinsa, kunnioitettavassa iässä. Olen sitä toista ääripäätä tässä seurannut isänäitini tapauksessa, ja se on kyllä raastavaa: toinen mummoni on vanhainkodissa pahasti Alzheimerin taudin kourissa, vaikka fyysisesti onkin vielä hyvässä kunnossa. En juttele todellakaan usein vieraiden ihmisten kanssa, mutta tänään keskustelin eräässä kahvilassa pitkään 85-vuotiaan rouvan kanssa siitä, mitä on hyvä vanhuus.

Toisekseen, kävin allekirjoittamassa työsopimuksen uusista töistä. En ole voinut olla miettimättä sitä, että entä jos tulen raskaaksi ja vietän ison osan neljän kuukauden koeajastani oksentaen ja sairaslomalla... Ehkä se on vain toiveajattelua?

Tuli muuten kiire aamulla, harvoin (onneksi) epäonnistun aamutoimissani (tai oikeastaan heräämisen ajoituksessa) näin pahasti. Meikkasin Graviditaksen vessassa ja Sokoksen sovituskopissa loput. Kun en siis halunnut mennä sörnäisläisestä ojasta sohjon alta nousseen näköisenä allekirjoittamaan työsopimusta.

Voisin jaaritella tämänaamuisesta lääkärikäynnistä ja ovarioideni tilasta pitkät pätkät mutta jätän sen nyt väliin.

Tunnetko Liisukan hei?

Puolitie kirjoitti blogissaan mielenkiintoisen pienen analyysin lastenohjelmien päähenkilöiden sukupuolijakaumasta. Sen lukeminen palautti jostain syystä mieleeni tämän oman taannoisen pohdintani suomalaisesta kansanluonteesta - vaikkakin menee aivan asian viereen sukupuolinäkökulman osalta, on samaa sarjaa tietynlaisen luutuneisuuden kanssa kuitenkin.

Omassa kotonani, siskontyttöni mummolassa, lauloin hänen kanssaan lastenlauluja vanhasta koulun laulukirjasta. Muiden muassa lauloimme tätä, omasta lapsuudestanikin tuttua kepeää rallia:

tunnetko Liisukan, hei
hän rantaan pyykkiä vei
vaan pyykki kuivunut ei
kun tuuli kaiken sen vei

Iloinen sävel, mutta mikä ankea tarina! Huomasin, että laulu on alunperin ruotsalainen, joten halusin lukea alkuperäisen sanoituksen tarkistaakseni, onko länsinaapurissa oltu aivan yhtä pessimistisissä tunnelmissa. Ei todellakaan. Ruotsalaiset laulavat Kalastajakujalla asuvasta Lotasta, jolla on söpö pieni ystävä, jonka kanssa kutsutaan tanssiin.


Känner du Lotta min vän
som bor i Fiskaregränd
hon har en söt liten vän
kom ska vi dansa  med den.

Suomen evankelisluterilainen kirkko tunnetusti on aina mönkinyt virsien tematiikassaan siellä, missä menee kaikkein huonoiten (perisynti painaa jo lähtöjään, ja kaikkialla on tuskaa, sielunvihollisen houkutuksia ja verikyyneleitä) mutta en ollut ajatellut sen ulottuneen maallisiinkin veisuihin, ja vieläpä lastenlauluihin.

Saadaanko tämä kantasuomalainen pessimismi edelleen äidinmaidosta? Takatalvikin tuli, väsyttää, ja tukka on huonosti.

Mitä ajattelin kun sulatin pakastinta

Luettuani edellisen kirjoitukseni huomasin heti, ettei minulla ole mitään uutta sanottavaa. Laskuri tikittää tuossa oikealla (pitäisiköhän poistaa se?) - ei tärpännyt hormoniboostillakaan.

En ole seurannut mutta oletan, että joka toinen lasta toivovan blogi on hiljattain viitannut venäläisiin vauvanpalautuslaatikoihin. Jätän siksi ilmiselvän taivastelematta.

Mitä ajattelin kun sulatin pakastinta? Että joskus isona kirjoitan kirjan siitä mitä voi tehdä kun odottelee pakastimen sulamista.

Nonparellin vastakohta?

Nonparelli on nonparelli - mutta mikä on parelli? Tätä mietin.

Leivoin mokkaruutuja, ja huomasin myöhästyneeni nonparellien ripottelussa. Suklaakuorrutus jäähtyi hieman liikaa sillä seurauksella, että nonparellit lähinnä kimpoilivat siitä. Makua ei haitannut - yhden hengen testiryhmä täällä kotona tykkäsi.

(Ylkä otti ja editoi kuvan.)

-mm.